keskiviikko 5. helmikuuta 2014

OK2 Kirjareferaatit

Ricoeur, P. 1991. Narrative identity, in On Paul Ricoeur: Narrative and interpretation, (ed.). D. Wood. London. Routledge.
Paul Ricoeur puhuu narratiivisesta identiteetistä. Ricoeurin mukaan me samaistamme oman elämämme kertomuksiin, joita elämästä kerromme. Kysymys kertomuksen ja ajallisuuden suhteesta on Ricoeurille keskeinen. Ricoeurin mukaan me etsimme jatkuvasti itseämme toisten tarinoista ja vastaamme ajan meidän identiteetillemme heittämään haasteeseen. Identiteetin pysyvyys on pysyvyyttä ajassa. Ricoeurin mukaan identiteetti-käsitteen pulma liittyy käsitteen kahdenlaiseen käyttämiseen. Identiteetti samuutena 'sameness' ja identiteetti minuutena 'self'. Jo Ricoeurin käyttämä narratiivinen identiteetti sitoo kertomuksen identiteettiin. Kertomukset välittävät tapahtumat elämästä identiteetiksi. Ankkuritehtävässämme Näkökulmia identiteettiin – Positiivisuus voimauttavana menetelmänä käsittelemme identiteettiä Ricoeurin tapaan muuttuvana, kehittyvänä asiana ja tuomme esille tätä kertomuksen ja identiteetin yhteenkuuluvuutta positiivisten narratiivien ollessa voimauttavana tekijänä.


                                                           

Hyvärinen, M. 2006. Kerronnallinen tutkimus. www.hyvarinen.info.
Matti Hyvärinen käsittelee julkaisussaan kertomusten tutkimista ja kertomuksen ja tarinan käsitteellisiä eroja sekä liittää ihmisten identiteettien rakentumisen kertomuksiin. Hyvärisen tavoin uskomme, että kertomusten kautta yksilöiden on mahdollista ymmärtää ja hallita menneisyyttä ja että 'kertomukset suuntaavat yksilöitä tulevaisuuteen'. Hyvärinen näkee kertomuksen merkityksen Ricoeurin (1991) tavoin ajallisuuden ymmärtämisessä. Ihmiset kommunikoivat kertomusten kautta. Kertomus on vuorovaikutusväline, jonka avulla 'jaetaan kokemuksia, luodaan luottamusta ja ylläpidetään ryhmiä'. Kertomus on vastaus kysymykseen, kuka minä olen'. Kertomuksessa nähdään identiteettiä tuottava potentiaali. Keskeistä onkin, miten ja mitä elämästä tulisi ja pitäisi kertoa, jotta kertomuksista seuraisi hyvää itselle ja toisille. Mielestämme Hyvärisen ajatusmalli osuu oivasti ankkuritehtävämme aiheeseen ja tukee omaa positiivisten narratiivien näkökulmaamme.


                                       


MacIntyre, A. 1985. After Virtue. A Story in Moral Theory. Duckworth Guildford. 2p.
Paul Ricoeurin (1991) tavoin Alasdair MacIntyre näkee vahvan yhteyden kertomuksen ja identiteetin välillä. Identiteetti ei ole syntyperäinen ja pysyvä, vaan kasvatettu, muuttuva ja kehittyvä asia. MacIntyre näkee ihmisen 'sosiaalisena, historiaan ja perinteeseen kiinnittyneenä' tarinan kertojana. MacIntyren näkemyksen mukaan lapsi, oppii itseään ympäröivästä maailmasta ja yhteisöstä juuri kertomusten kautta. Kertomusten kautta opitaan maailman ja yhteisön mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista: ”Jos riistät lapselta kertomukset, jätät samalla hänet ilman käsikirjoitusta, hätääntyneenä kangertelemaan sanoissaan ja teoissaan” (MacIntyre 1985, 216). Myös Hyvärinen (2006) jakaa MacIntyren näkemyksen kertomuksesta elämässä läsnäolevana suuntaajana.

Heikkinen, H.L.T. 2001. Toimintatutkimus, tarinat ja opettajaksi tulemisen taito. Narratiivisen identiteettityön kehittäminen opettajankoulutuksessa toimintatutkimuksen avulla. Jyväskylä University Printing House, Jyväskylä. & ER-Paino Ky, Lievestuore.
Hannu L.T. Heikkisen tutkimuksen lähtökohtana on ajatus, että opettaja tekee työtään koko persoonallaan. Heikkinen tarkastelee elämänkertametodia identiteetin rakentumisen näkökulmasta. Heikkisen toimintatutkimuksen tarkoituksena oli 'soveltaa ja kehitellä elämänkerrallisia metodeja tukemaan tulevien opettajien persoonallista ja ammatillista kasvua'. Tutkimuksen tehtävänä oli mm. kehittää elämänkertomuksiin perustuvaa lähestymistapaa ammatillisen identiteettityön välineeksi ja tarkastella opettajuutta narratiivisena identiteettinä, joka rakentuu kertomusten välityksellä. Heikkisen tutkimuksessa kertomukset ovat tapa raportoida tutkimusta sekä käytännöllinen, identiteetin rakentumisen työväline.
Heikkinen kuvailee tarinallisuutta kahteen suuntaan toimivana prosessina: ”sisään ja ulos”. Heikkisen mukaan ”ihmiset tulevat siksi mitä ovat ja luovat todellisuuttaan kertomalla elämänkertomuksiaan”. Samalla, kun ihmiset kertovat tarinoitaan, he omaksuvat kertomuksia heitä ympäröivästä tarinavarannosta. Heikkisen näkemyksen mukaan 'identiteetti rakentuu sekä kertomalla että uudelleen kertomalla, liittämällä oma elämänkertomus uudelleen kulttuuriseen tarinavarastoon'. Ricoeurista, Hyvärisestä ja MacIntyresta poiketen Heikkinen käyttää kertomuksen ja tarinan termejä synonyymeina. Heikkisestä poiketen tulkitsemme ko. termit enemmän Ricoeurin ja kumppaneiden tavoin. Makuasia. Termivalinnoista huolimatta jaamme Heikkisen näkemyksen, minkä mukaan tieto itsestä ja tieto maailmasta eivät ole erillisiä, toisistaan riippumattomia entiteettejä. Kuten Heikkinen, myös me uskomme, että ihminen rakentaa tiedon itsestään ja maailmasta tarinoiden – kertomusten, narratiivien – välityksellä.