keskiviikko 5. helmikuuta 2014

OK2 Kirjareferaatit

Ricoeur, P. 1991. Narrative identity, in On Paul Ricoeur: Narrative and interpretation, (ed.). D. Wood. London. Routledge.
Paul Ricoeur puhuu narratiivisesta identiteetistä. Ricoeurin mukaan me samaistamme oman elämämme kertomuksiin, joita elämästä kerromme. Kysymys kertomuksen ja ajallisuuden suhteesta on Ricoeurille keskeinen. Ricoeurin mukaan me etsimme jatkuvasti itseämme toisten tarinoista ja vastaamme ajan meidän identiteetillemme heittämään haasteeseen. Identiteetin pysyvyys on pysyvyyttä ajassa. Ricoeurin mukaan identiteetti-käsitteen pulma liittyy käsitteen kahdenlaiseen käyttämiseen. Identiteetti samuutena 'sameness' ja identiteetti minuutena 'self'. Jo Ricoeurin käyttämä narratiivinen identiteetti sitoo kertomuksen identiteettiin. Kertomukset välittävät tapahtumat elämästä identiteetiksi. Ankkuritehtävässämme Näkökulmia identiteettiin – Positiivisuus voimauttavana menetelmänä käsittelemme identiteettiä Ricoeurin tapaan muuttuvana, kehittyvänä asiana ja tuomme esille tätä kertomuksen ja identiteetin yhteenkuuluvuutta positiivisten narratiivien ollessa voimauttavana tekijänä.


                                                           

Hyvärinen, M. 2006. Kerronnallinen tutkimus. www.hyvarinen.info.
Matti Hyvärinen käsittelee julkaisussaan kertomusten tutkimista ja kertomuksen ja tarinan käsitteellisiä eroja sekä liittää ihmisten identiteettien rakentumisen kertomuksiin. Hyvärisen tavoin uskomme, että kertomusten kautta yksilöiden on mahdollista ymmärtää ja hallita menneisyyttä ja että 'kertomukset suuntaavat yksilöitä tulevaisuuteen'. Hyvärinen näkee kertomuksen merkityksen Ricoeurin (1991) tavoin ajallisuuden ymmärtämisessä. Ihmiset kommunikoivat kertomusten kautta. Kertomus on vuorovaikutusväline, jonka avulla 'jaetaan kokemuksia, luodaan luottamusta ja ylläpidetään ryhmiä'. Kertomus on vastaus kysymykseen, kuka minä olen'. Kertomuksessa nähdään identiteettiä tuottava potentiaali. Keskeistä onkin, miten ja mitä elämästä tulisi ja pitäisi kertoa, jotta kertomuksista seuraisi hyvää itselle ja toisille. Mielestämme Hyvärisen ajatusmalli osuu oivasti ankkuritehtävämme aiheeseen ja tukee omaa positiivisten narratiivien näkökulmaamme.


                                       


MacIntyre, A. 1985. After Virtue. A Story in Moral Theory. Duckworth Guildford. 2p.
Paul Ricoeurin (1991) tavoin Alasdair MacIntyre näkee vahvan yhteyden kertomuksen ja identiteetin välillä. Identiteetti ei ole syntyperäinen ja pysyvä, vaan kasvatettu, muuttuva ja kehittyvä asia. MacIntyre näkee ihmisen 'sosiaalisena, historiaan ja perinteeseen kiinnittyneenä' tarinan kertojana. MacIntyren näkemyksen mukaan lapsi, oppii itseään ympäröivästä maailmasta ja yhteisöstä juuri kertomusten kautta. Kertomusten kautta opitaan maailman ja yhteisön mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista: ”Jos riistät lapselta kertomukset, jätät samalla hänet ilman käsikirjoitusta, hätääntyneenä kangertelemaan sanoissaan ja teoissaan” (MacIntyre 1985, 216). Myös Hyvärinen (2006) jakaa MacIntyren näkemyksen kertomuksesta elämässä läsnäolevana suuntaajana.

Heikkinen, H.L.T. 2001. Toimintatutkimus, tarinat ja opettajaksi tulemisen taito. Narratiivisen identiteettityön kehittäminen opettajankoulutuksessa toimintatutkimuksen avulla. Jyväskylä University Printing House, Jyväskylä. & ER-Paino Ky, Lievestuore.
Hannu L.T. Heikkisen tutkimuksen lähtökohtana on ajatus, että opettaja tekee työtään koko persoonallaan. Heikkinen tarkastelee elämänkertametodia identiteetin rakentumisen näkökulmasta. Heikkisen toimintatutkimuksen tarkoituksena oli 'soveltaa ja kehitellä elämänkerrallisia metodeja tukemaan tulevien opettajien persoonallista ja ammatillista kasvua'. Tutkimuksen tehtävänä oli mm. kehittää elämänkertomuksiin perustuvaa lähestymistapaa ammatillisen identiteettityön välineeksi ja tarkastella opettajuutta narratiivisena identiteettinä, joka rakentuu kertomusten välityksellä. Heikkisen tutkimuksessa kertomukset ovat tapa raportoida tutkimusta sekä käytännöllinen, identiteetin rakentumisen työväline.
Heikkinen kuvailee tarinallisuutta kahteen suuntaan toimivana prosessina: ”sisään ja ulos”. Heikkisen mukaan ”ihmiset tulevat siksi mitä ovat ja luovat todellisuuttaan kertomalla elämänkertomuksiaan”. Samalla, kun ihmiset kertovat tarinoitaan, he omaksuvat kertomuksia heitä ympäröivästä tarinavarannosta. Heikkisen näkemyksen mukaan 'identiteetti rakentuu sekä kertomalla että uudelleen kertomalla, liittämällä oma elämänkertomus uudelleen kulttuuriseen tarinavarastoon'. Ricoeurista, Hyvärisestä ja MacIntyresta poiketen Heikkinen käyttää kertomuksen ja tarinan termejä synonyymeina. Heikkisestä poiketen tulkitsemme ko. termit enemmän Ricoeurin ja kumppaneiden tavoin. Makuasia. Termivalinnoista huolimatta jaamme Heikkisen näkemyksen, minkä mukaan tieto itsestä ja tieto maailmasta eivät ole erillisiä, toisistaan riippumattomia entiteettejä. Kuten Heikkinen, myös me uskomme, että ihminen rakentaa tiedon itsestään ja maailmasta tarinoiden – kertomusten, narratiivien – välityksellä.


                                           






4 kommenttia:

  1. ANNELI ETELÄPELTO Ammatillisesta identiteetistä

    Anneli Eteläpelto määrittelee ammatillisen identiteetin elämänhistoriaan
    perustuvaksi käsitykseksi itsestäammatillisena toimijana.
    Tähän kuuluu: suhde työhön ja ammatillisuuteen, millaiseksi työssä ja ammatissa
    haluaa tulla, mihin kuuluu ja samastuu, mitä pitää tärkeänä ja mihin sitoutuu, työtä koskevat arvot ja eettiset sitoumukset sekä tavoitteet ja uskomukset. Kiteytettynä:

     Kuka olen, mihin kuulun ja mitä tavoittelen työssäni ja ammatissani

    Työhön liittyvä identiteetti pyrkii laajasti kuvaamaan ihmisen ja työn välistä suhdetta. Siinä kietoutuu yhteen ammattikunnan sosiaaliset, kulttuuriset ja yhteiskunnalliset käytänteet yksilön persoonallisiin merkityksiin. Nämä käsitykset koskevat työn asemaa osana elämää sekä työhön liittyvät arvo- ja eettiset vaateet.

    Eteläpelto näkee, että työn vaativuus korostuu nykyään. Tällaisina vaatimuksina hän mainitsee mm. jaetun asiantuntijuuden, moniammatillisuuden, ammatillisten rajojen ylitykset ja sitä kautta yliammatilliset kompetenssit sekä sosiaaliset taidot. Vaativuutta lisäävät myös lisääntynyt ammatillinen liikkuvuus ja joustavuus,
    elinikäisen oppimisen ja jatkuvan ammatillisen uusiutumisen tarve sekä
    työyhteisöjen ja työsuhteiden muutokset.

    Eteläpelto näkee, että vastoin oletusarvoja tämä luo vaateen vahvalle ammatilliselle identiteetille. Identiteetin rakentamisesta ja esittämisestä on tullut tärkeämpää kuin.koskaan. Oman osaamisen yrittäjämäinen esilletuonti vaatii aktiivista toimijuutta suhteessa omaan uraan. Oman osaamisen tulisi olla hyvää ja muista poikkeavaa esittämisensä kautta.

    Identiteettityötä tarvitaan myös, koska ammattitaidon todentamisessa ja opinnoissa käytössä ovat jo yksilölliset itse-arviointiin perustuvat käytänteet (esim. hopsit, näyttötutkinnot ja cv:t). Lisäksi pitää pystyä esittelemään osaamistaan ” Kuka olen, mitä osaan, mitä tavoittelen, miten erottaudun muista,mitä pidän tärkeänä?”. Osaamisen lisäksi pitäisi omata myös hyviä vuorovaikutustaitoja ”olla hyvä jätkä”.
    Vahvaa ammatti-identiteettiä vaatii myös pätkätyöläisyys ja siihen liittyvät työttömyysjaksot sekä jatkuva oman osaamisen kerryttäminen ja uusiutuminen työelämän sitä tarvitessa.Ammatillisesta identiteettityöstä on tullut koko työuraa koskeva prosessi. Eteläpelto näkee sen välttämättömänä välineenä nyky yhteiskunnassa selviämiseen. Hän lainaa Collinin ja Tikkamäen tutkimusta, jossa kävi ilmi, että samalla kun ammatti-identiteetin merkitys kasvaa työssä tarjoutuu entistä vähemmänmahdollisuuksia osaamisen ja ammatillisen identiteetin rakentamiselle esimerkiksi työelämän edellyttämät resurssit puuttuvat ja tätä kautta vähenee mahdollisuus reflektoivaan työssäoppimiseen tai sosiaalisen ja yhteisöllisen tuen antamiseen. Seurauksena voi olla voimattomuutta, vieraantumista ja työuupumusta.

    (https://wiki.metropolia.fi/download/attachments/15272705/Anneli_Etelapelto28.9.2009.pdf)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pasi Sahlberg: ”Näin koulu ei kehity”
      Entinen Cimon johtaja, tuleva vieraileva Harvardin yliopiston kasvatustieteen professori Pasi Sahlberg on huolissaan suomalaisesta koulusta ja sen kykenemättömyydestä kehittyä. Hänen mielestään keskustelua voisi kuvata vertauksella, missä puhutaan kansituoleista Titanicin mennessä pohjaan. Koulut ovat rauhattomia ja syy sälytetään nuorille. Rauhattomuus tulisi ottaa viestinä siitä, että järjestelmä ei toimi.
      Sahlbergillä on neljän prinsiipin peruskouluvisio: Ensinnä hän puolittaisi yläluokilla luokkahuoneopetuksen. Toiseksi koulussa lisättäisiin työpajoja, projekteja ja itsenäisen opiskelun osuutta. Kolmanneksi tuotaisiin uusia taitoja koulutukseen: kommunikointia, väittelyä,sosiaalisten tilanteiden hallintaa ja argumentointia. Tärkeimpänä prinsiippinä tulee koulun tulee auttaa oppilasta löytämään oma vahvuusalueensa, intohimonsa. En näe syytä, miksi Sahlbergin visio ei voisi koskea myös korkeamman asteen koulutusta.
      (”Näin koulu ei kehity”, Pasi Sahlbergin haastattelu, Image-lehti, 2/2014)


      Poista
  2. Anu Järvensivu ja työelämän murros
    Työterveyslaitoksen tutkija Anu Järvensivu on tutkinut työelämän murrosta ja työntekijöiden selviytymistä kiristyneessä työtilanteessa. Työntekijöiden tarinoissa näyttäytyivät selviytymis-strategiat uudessa työtilanteessa. Varmojen pitkäaikaisten työsuhteiden sijaan on tarjolla monityösuhteisuutta ja yrittäjyyden uutta nousua. Perinteinen yhteisöllisyys on murenemassa ja tilalle on syntymässä mm. asiantuntijaverkostoja. Monet kertomukset ovat negatiivisia ja kertovat esim. strategioista, missä uhkaan on reagoitu tekemällä enemmän töitä, syömällä ahdistukseen tai alkoholin käyttöä lisäämällä. Muutostilanteessa on kuitenkin vaarallista nähdä pelkkiä uhkia. Uhkaisessa ilmapiirissä toimiminen pitkällä tähtäyksellä sairastuttaa työntekijän ja pahimmillaan aiheuttaa täydellisen loppuun palamisen.
    Järvensivu löysi tutkimuksestaan silti myös uusia positiivisiakin strategioita. Monissa kertomuksissa pakko yrittäjyydestä olikin muodostunut kimppafirma, jossa työntekijä koki turvaa työelämän aallokossa. Monissa kertomuksissa näkyi myös tietoista pidättymistä negatiivisista kahvipöytäkeskusteluista. Oli huomattu, että keskittyminen positiivisiin asioihin antoi voimia ja loi toivoa tulevaisuuteen.
    (Lauantai vieraana…, YLE Suomi, 1.2.2014)

    VastaaPoista
  3. Janne Seppänen & Esa Väliverronen. Mediayhteiskunta. 2013. Osuuskunta vastapaino. Tampere

    Kirjassa luovien pätkätyöläisten maailma ja siihen liittyvät lainalaisuudet määritellään tulevaisuuden mallityöläisen ominaisuuksiksi. Teknologinen, kulttuurinen ja taloudellinen kehitys on vaikuttanut mediateollisuuden organisaatioihin, työntekijöiden asemaan ja ammatti-identiteettiin. Pitkistä, vakaista työsuhteista on siirrytty pätkätyöläisyyteen. Media-alan ylikoulutus ja vetovoima on luonut työmarkkinoille nuorten tekijöiden reservin, joka on valmis työskentelemään, vaikka ilmaiseksi saadakseen työkokemusta ja luodakseen uraa. Toisaalta internetin aikakausi on vaikuttanut siten, että julkaiseminen ei vaadi enää ammattilaisuutta ja media-alan yksi perustehtävistä on jaettu osittain katsojille.
    Seppänen ja Väliverronen lainaavat Rosalind Gilliä määritellessään kymmenen tyypillisintä piirrettä, jotka määrittävät media-alan työtä. Nämä ovat: Omistautuminen työlle, yrittäjyys, pätkätyöt, suhteellisen matala palkka, pitkät työajat, jatkuva itsensä päivittäminen, omaehtoinen opiskelu, epämuodollisuus, epätasa-arvo ja epävarmat tulevaisuuden näkymät. Tämä vaatii työntekijöiltä vastuun ottamista omasta työllistymisestä, omasta osaamisesta ja omasta työssäjaksamisesta. Pessimistisimmillään on syntynyt ihannetyöntekijä, joka on omistautunut työlleen, valmis työskentelemään pienellä palkalla, joustavasti ja lyhyissä pätkissä. Gill käyttää Foucaultilta vaikutteita saatua hallinnan analyysiä, missä työntekijä mukautuu ulkoisiin olosuhteisiin hallitsemalla itseään ja muuttamalla sisäiset pakot sisäisiksi hyveiksi.

    VastaaPoista