Ricoeur,
P. 1991. Narrative identity, in On Paul Ricoeur: Narrative and
interpretation, (ed.). D. Wood. London. Routledge.
Paul
Ricoeur puhuu narratiivisesta identiteetistä. Ricoeurin mukaan me
samaistamme oman elämämme kertomuksiin, joita elämästä kerromme.
Kysymys kertomuksen ja ajallisuuden suhteesta on Ricoeurille
keskeinen. Ricoeurin mukaan me etsimme jatkuvasti itseämme toisten
tarinoista ja vastaamme ajan meidän identiteetillemme heittämään
haasteeseen. Identiteetin pysyvyys on pysyvyyttä ajassa. Ricoeurin
mukaan identiteetti-käsitteen pulma liittyy käsitteen kahdenlaiseen
käyttämiseen. Identiteetti samuutena 'sameness' ja identiteetti
minuutena 'self'. Jo Ricoeurin käyttämä narratiivinen identiteetti
sitoo kertomuksen identiteettiin. Kertomukset välittävät
tapahtumat elämästä identiteetiksi. Ankkuritehtävässämme
Näkökulmia identiteettiin – Positiivisuus voimauttavana
menetelmänä käsittelemme identiteettiä Ricoeurin tapaan
muuttuvana, kehittyvänä asiana ja tuomme esille tätä kertomuksen
ja identiteetin yhteenkuuluvuutta positiivisten narratiivien ollessa
voimauttavana tekijänä.
Matti
Hyvärinen käsittelee julkaisussaan kertomusten tutkimista ja
kertomuksen ja tarinan käsitteellisiä eroja sekä liittää
ihmisten identiteettien rakentumisen kertomuksiin. Hyvärisen tavoin
uskomme, että kertomusten kautta yksilöiden on mahdollista ymmärtää
ja hallita menneisyyttä ja että 'kertomukset suuntaavat yksilöitä
tulevaisuuteen'. Hyvärinen näkee kertomuksen merkityksen Ricoeurin
(1991) tavoin ajallisuuden ymmärtämisessä. Ihmiset kommunikoivat
kertomusten kautta. Kertomus on vuorovaikutusväline, jonka avulla
'jaetaan kokemuksia, luodaan luottamusta ja ylläpidetään ryhmiä'.
Kertomus on vastaus kysymykseen, kuka minä olen'. Kertomuksessa
nähdään identiteettiä tuottava potentiaali. Keskeistä onkin,
miten ja mitä elämästä tulisi ja pitäisi kertoa, jotta
kertomuksista seuraisi hyvää itselle ja toisille. Mielestämme
Hyvärisen ajatusmalli osuu oivasti ankkuritehtävämme aiheeseen ja
tukee omaa positiivisten narratiivien näkökulmaamme.
MacIntyre,
A. 1985. After Virtue. A Story in Moral Theory. Duckworth Guildford.
2p.
Paul
Ricoeurin (1991) tavoin Alasdair MacIntyre näkee vahvan yhteyden
kertomuksen ja identiteetin välillä. Identiteetti ei ole
syntyperäinen ja pysyvä, vaan kasvatettu, muuttuva ja kehittyvä
asia. MacIntyre näkee ihmisen 'sosiaalisena, historiaan ja
perinteeseen kiinnittyneenä' tarinan kertojana. MacIntyren
näkemyksen mukaan lapsi, oppii itseään ympäröivästä maailmasta
ja yhteisöstä juuri kertomusten kautta. Kertomusten kautta opitaan
maailman ja yhteisön mahdollisuuksista ja mahdottomuuksista: ”Jos
riistät lapselta kertomukset, jätät samalla hänet ilman
käsikirjoitusta, hätääntyneenä kangertelemaan sanoissaan ja
teoissaan” (MacIntyre 1985, 216). Myös Hyvärinen (2006) jakaa
MacIntyren näkemyksen kertomuksesta elämässä läsnäolevana
suuntaajana.
Heikkinen,
H.L.T. 2001. Toimintatutkimus, tarinat ja opettajaksi tulemisen
taito. Narratiivisen identiteettityön kehittäminen
opettajankoulutuksessa toimintatutkimuksen avulla. Jyväskylä
University Printing House, Jyväskylä. & ER-Paino Ky,
Lievestuore.
Hannu
L.T. Heikkisen tutkimuksen lähtökohtana on ajatus, että opettaja
tekee työtään koko persoonallaan. Heikkinen tarkastelee
elämänkertametodia identiteetin rakentumisen näkökulmasta.
Heikkisen toimintatutkimuksen tarkoituksena oli 'soveltaa ja
kehitellä elämänkerrallisia metodeja tukemaan tulevien opettajien
persoonallista ja ammatillista kasvua'. Tutkimuksen tehtävänä oli
mm. kehittää elämänkertomuksiin perustuvaa lähestymistapaa
ammatillisen identiteettityön välineeksi ja tarkastella
opettajuutta narratiivisena identiteettinä, joka rakentuu
kertomusten välityksellä. Heikkisen tutkimuksessa kertomukset ovat
tapa raportoida tutkimusta sekä käytännöllinen, identiteetin
rakentumisen työväline.
Heikkinen
kuvailee tarinallisuutta kahteen suuntaan toimivana prosessina:
”sisään ja ulos”. Heikkisen mukaan ”ihmiset tulevat siksi
mitä ovat ja luovat todellisuuttaan kertomalla elämänkertomuksiaan”.
Samalla, kun ihmiset kertovat tarinoitaan, he omaksuvat kertomuksia
heitä ympäröivästä tarinavarannosta. Heikkisen näkemyksen
mukaan 'identiteetti rakentuu sekä kertomalla että uudelleen
kertomalla, liittämällä oma elämänkertomus uudelleen
kulttuuriseen tarinavarastoon'. Ricoeurista, Hyvärisestä ja
MacIntyresta poiketen Heikkinen käyttää kertomuksen ja tarinan
termejä synonyymeina. Heikkisestä poiketen tulkitsemme ko. termit
enemmän Ricoeurin ja kumppaneiden tavoin. Makuasia. Termivalinnoista
huolimatta jaamme Heikkisen näkemyksen, minkä mukaan tieto itsestä
ja tieto maailmasta eivät ole erillisiä, toisistaan riippumattomia
entiteettejä. Kuten Heikkinen, myös me uskomme, että ihminen
rakentaa tiedon itsestään ja maailmasta tarinoiden – kertomusten,
narratiivien – välityksellä.
ANNELI ETELÄPELTO Ammatillisesta identiteetistä
VastaaPoistaAnneli Eteläpelto määrittelee ammatillisen identiteetin elämänhistoriaan
perustuvaksi käsitykseksi itsestäammatillisena toimijana.
Tähän kuuluu: suhde työhön ja ammatillisuuteen, millaiseksi työssä ja ammatissa
haluaa tulla, mihin kuuluu ja samastuu, mitä pitää tärkeänä ja mihin sitoutuu, työtä koskevat arvot ja eettiset sitoumukset sekä tavoitteet ja uskomukset. Kiteytettynä:
Kuka olen, mihin kuulun ja mitä tavoittelen työssäni ja ammatissani
Työhön liittyvä identiteetti pyrkii laajasti kuvaamaan ihmisen ja työn välistä suhdetta. Siinä kietoutuu yhteen ammattikunnan sosiaaliset, kulttuuriset ja yhteiskunnalliset käytänteet yksilön persoonallisiin merkityksiin. Nämä käsitykset koskevat työn asemaa osana elämää sekä työhön liittyvät arvo- ja eettiset vaateet.
Eteläpelto näkee, että työn vaativuus korostuu nykyään. Tällaisina vaatimuksina hän mainitsee mm. jaetun asiantuntijuuden, moniammatillisuuden, ammatillisten rajojen ylitykset ja sitä kautta yliammatilliset kompetenssit sekä sosiaaliset taidot. Vaativuutta lisäävät myös lisääntynyt ammatillinen liikkuvuus ja joustavuus,
elinikäisen oppimisen ja jatkuvan ammatillisen uusiutumisen tarve sekä
työyhteisöjen ja työsuhteiden muutokset.
Eteläpelto näkee, että vastoin oletusarvoja tämä luo vaateen vahvalle ammatilliselle identiteetille. Identiteetin rakentamisesta ja esittämisestä on tullut tärkeämpää kuin.koskaan. Oman osaamisen yrittäjämäinen esilletuonti vaatii aktiivista toimijuutta suhteessa omaan uraan. Oman osaamisen tulisi olla hyvää ja muista poikkeavaa esittämisensä kautta.
Identiteettityötä tarvitaan myös, koska ammattitaidon todentamisessa ja opinnoissa käytössä ovat jo yksilölliset itse-arviointiin perustuvat käytänteet (esim. hopsit, näyttötutkinnot ja cv:t). Lisäksi pitää pystyä esittelemään osaamistaan ” Kuka olen, mitä osaan, mitä tavoittelen, miten erottaudun muista,mitä pidän tärkeänä?”. Osaamisen lisäksi pitäisi omata myös hyviä vuorovaikutustaitoja ”olla hyvä jätkä”.
Vahvaa ammatti-identiteettiä vaatii myös pätkätyöläisyys ja siihen liittyvät työttömyysjaksot sekä jatkuva oman osaamisen kerryttäminen ja uusiutuminen työelämän sitä tarvitessa.Ammatillisesta identiteettityöstä on tullut koko työuraa koskeva prosessi. Eteläpelto näkee sen välttämättömänä välineenä nyky yhteiskunnassa selviämiseen. Hän lainaa Collinin ja Tikkamäen tutkimusta, jossa kävi ilmi, että samalla kun ammatti-identiteetin merkitys kasvaa työssä tarjoutuu entistä vähemmänmahdollisuuksia osaamisen ja ammatillisen identiteetin rakentamiselle esimerkiksi työelämän edellyttämät resurssit puuttuvat ja tätä kautta vähenee mahdollisuus reflektoivaan työssäoppimiseen tai sosiaalisen ja yhteisöllisen tuen antamiseen. Seurauksena voi olla voimattomuutta, vieraantumista ja työuupumusta.
(https://wiki.metropolia.fi/download/attachments/15272705/Anneli_Etelapelto28.9.2009.pdf)
Pasi Sahlberg: ”Näin koulu ei kehity”
PoistaEntinen Cimon johtaja, tuleva vieraileva Harvardin yliopiston kasvatustieteen professori Pasi Sahlberg on huolissaan suomalaisesta koulusta ja sen kykenemättömyydestä kehittyä. Hänen mielestään keskustelua voisi kuvata vertauksella, missä puhutaan kansituoleista Titanicin mennessä pohjaan. Koulut ovat rauhattomia ja syy sälytetään nuorille. Rauhattomuus tulisi ottaa viestinä siitä, että järjestelmä ei toimi.
Sahlbergillä on neljän prinsiipin peruskouluvisio: Ensinnä hän puolittaisi yläluokilla luokkahuoneopetuksen. Toiseksi koulussa lisättäisiin työpajoja, projekteja ja itsenäisen opiskelun osuutta. Kolmanneksi tuotaisiin uusia taitoja koulutukseen: kommunikointia, väittelyä,sosiaalisten tilanteiden hallintaa ja argumentointia. Tärkeimpänä prinsiippinä tulee koulun tulee auttaa oppilasta löytämään oma vahvuusalueensa, intohimonsa. En näe syytä, miksi Sahlbergin visio ei voisi koskea myös korkeamman asteen koulutusta.
(”Näin koulu ei kehity”, Pasi Sahlbergin haastattelu, Image-lehti, 2/2014)
Anu Järvensivu ja työelämän murros
VastaaPoistaTyöterveyslaitoksen tutkija Anu Järvensivu on tutkinut työelämän murrosta ja työntekijöiden selviytymistä kiristyneessä työtilanteessa. Työntekijöiden tarinoissa näyttäytyivät selviytymis-strategiat uudessa työtilanteessa. Varmojen pitkäaikaisten työsuhteiden sijaan on tarjolla monityösuhteisuutta ja yrittäjyyden uutta nousua. Perinteinen yhteisöllisyys on murenemassa ja tilalle on syntymässä mm. asiantuntijaverkostoja. Monet kertomukset ovat negatiivisia ja kertovat esim. strategioista, missä uhkaan on reagoitu tekemällä enemmän töitä, syömällä ahdistukseen tai alkoholin käyttöä lisäämällä. Muutostilanteessa on kuitenkin vaarallista nähdä pelkkiä uhkia. Uhkaisessa ilmapiirissä toimiminen pitkällä tähtäyksellä sairastuttaa työntekijän ja pahimmillaan aiheuttaa täydellisen loppuun palamisen.
Järvensivu löysi tutkimuksestaan silti myös uusia positiivisiakin strategioita. Monissa kertomuksissa pakko yrittäjyydestä olikin muodostunut kimppafirma, jossa työntekijä koki turvaa työelämän aallokossa. Monissa kertomuksissa näkyi myös tietoista pidättymistä negatiivisista kahvipöytäkeskusteluista. Oli huomattu, että keskittyminen positiivisiin asioihin antoi voimia ja loi toivoa tulevaisuuteen.
(Lauantai vieraana…, YLE Suomi, 1.2.2014)
Janne Seppänen & Esa Väliverronen. Mediayhteiskunta. 2013. Osuuskunta vastapaino. Tampere
VastaaPoistaKirjassa luovien pätkätyöläisten maailma ja siihen liittyvät lainalaisuudet määritellään tulevaisuuden mallityöläisen ominaisuuksiksi. Teknologinen, kulttuurinen ja taloudellinen kehitys on vaikuttanut mediateollisuuden organisaatioihin, työntekijöiden asemaan ja ammatti-identiteettiin. Pitkistä, vakaista työsuhteista on siirrytty pätkätyöläisyyteen. Media-alan ylikoulutus ja vetovoima on luonut työmarkkinoille nuorten tekijöiden reservin, joka on valmis työskentelemään, vaikka ilmaiseksi saadakseen työkokemusta ja luodakseen uraa. Toisaalta internetin aikakausi on vaikuttanut siten, että julkaiseminen ei vaadi enää ammattilaisuutta ja media-alan yksi perustehtävistä on jaettu osittain katsojille.
Seppänen ja Väliverronen lainaavat Rosalind Gilliä määritellessään kymmenen tyypillisintä piirrettä, jotka määrittävät media-alan työtä. Nämä ovat: Omistautuminen työlle, yrittäjyys, pätkätyöt, suhteellisen matala palkka, pitkät työajat, jatkuva itsensä päivittäminen, omaehtoinen opiskelu, epämuodollisuus, epätasa-arvo ja epävarmat tulevaisuuden näkymät. Tämä vaatii työntekijöiltä vastuun ottamista omasta työllistymisestä, omasta osaamisesta ja omasta työssäjaksamisesta. Pessimistisimmillään on syntynyt ihannetyöntekijä, joka on omistautunut työlleen, valmis työskentelemään pienellä palkalla, joustavasti ja lyhyissä pätkissä. Gill käyttää Foucaultilta vaikutteita saatua hallinnan analyysiä, missä työntekijä mukautuu ulkoisiin olosuhteisiin hallitsemalla itseään ja muuttamalla sisäiset pakot sisäisiksi hyveiksi.